JUHANNUSPÄIVÄ lävähti eteeni harmaana kuin peltiseinä. Makasin kesämökin heinikossa ja pelkäsin. Tuntui kuin joku olisi painanut silitysraudalla vatsaani. Hävetti.
Olin ottanut varaslähdön keskikesän juhlaan ja takana oli viiden päivän ränni. Kun muut kömpivät juhannusaamun sarastaessa nukkumaan, minä jatkoin lämmenneen minttuviinapulloni kanssa.
Olin pelännyt kuollakseni sitä hetkeä, kun humalainen lento katkeaa. Nyt, viisi tuntia myöhemmin, nousuhumalasta ei ollut enää tietoakaan. Nyt pelkäsin vain kuolemaa.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun poistuin juhlista sireenit soiden. Soratien pölypilvi nielaisi ambulanssin rekisterikilven ja taas minua vietiin.
”28-vuotias mies, alkopankreatiitteja on ollut kahdesti, viimeksi kolme kuukautta sitten. Raju alkoholinkäyttö jatkuu. Tänään aamulla herännyt kovaan kipuun, ambulanssi potilaan luona klo 9.24. Potilas kivulias ja puhaltaa 1.9 promillea.”
Pohjalta ylös ja vauhdilla alas
Olin nuorena ehtiväinen ja päällisin puolin asiat olivat hienosti. Olen hyvästä perheestä, minulla on aina ollut paljon ystäviä ja olen ollut ahkera.
Nuorena olin mukana kotikaupungin politiikassa, tein paljon töitä ja harrastin musiikkia. Suorittamisen alla kuitenkin kyti.
Olin nuoresta pitäen myös se tyyppi, jonka saattoi soittaa juomaseuraksi milloin tahansa. Olin se, joka vaati vielä viimeistä kierrosta, kun kirkas valo paljasti tanssilattian natsat ja sirpaleet.
Nuoruusvuosiin ja varhaisaikuisuuteeni kuului vauhtisokeus. Kaksikymmentäkaksivuotiaaksi olin onnistunut tärvelemään paljon: parisuhteeni, työpaikkani ja talouteni.
Heräilin lähiöiden vierailta sohvilta ja kuin etäältä seurasin ulosotossa muhivaa kymppitonnien pottia. En ehtinyt märehtiä – piti saada seuraava tuoppi.
Sitten vauhti korjasi virheitä, tai niin minä luulin. Muutin 24-vuotiaana välimeren auringon alle piiloon sotkuista elämääni. Löysin työelämässä oman paikkani ja etenin tehokkaasti työtehtävästä toiseen.
Perustin yrityksen, tienasin viisinumeroisia summia ja viina virtasi. Raha tarjosi minulle lisää köyttä itseni hirttämiseksi.
Elin kuin kahta päällekkäistä elämää: kävin kaikissa haaveilemissani paikoissa, raahaten henkilökohtaista helvettiäni uusiin koordinaatteihin.
Sammuin Berliinin sivukujille, sain turpaani Belgradin klubeilla ja heräsin vieraista huoneista. Saigonilaisen hotellin suihkussa hämmästelin kämmeneen ilmestynyttä tatuointia, oksensin verta ja tärisin.
Vielä samana iltana Temple Barista sain kaksi ämpärillistä viinaa yhden hinnalla.
Itsepetosta ja korostettua rehellisyyttä
Olin tiedostanut melko nuoresta lähtien, että suhteeni alkoholiin oli ongelmallinen. Mutta koska en saanut tilannetta hallintaan, mieleni taipui itsepetokseen. Vuosien saatossa kehitin siitä ihan oman taiteenlajinsa.
Perustelin juomista itselleni loogisilla selityksillä: olin hyvä työssäni ja tienasin paljon. Pidin itseäni aivan liian älykkäänä perinteiseksi alkoholistiksi – minä olin menestyvä asiantuntija, en mikään säälittävä katuojan rähjä.
Täytin kaikki addiktin tunnusmerkit, mutta pidin itseäni poikkeustapauksena. Juominen ei minun kohdallani ollut heikkoutta, vaan polttoainetta ja palkinto tuotteliaasta työstä. Ongelmajuominen oli katuojan juopoille.
Mielestäni oli loogista hoitaa suunnatonta ahdistustani alkoholilla. Rakensin itselleni uhrin roolin: en tietenkään joisi näin paljoa, jos maailma ympärilläni ei olisi niin sietämätön ja muut ihmiset niin helvetin hankalia.
Muille ihmisille olin tilanteesta korostetun rehellinen. Kun joku kysyi ongelmastani, vastasin kiertelemättä: ”Kyllä, minulla on ihan helvetillinen ongelma”. Se oli tehokkain tapa vaientaa vastapuoli.
En kerta kaikkiaan kyennyt pysäyttämään junaa.
Kierre kesti vielä vuosia
Viimeiset vuodet tiesin alkoholin tappavan minut, mutta ajatus lopettamisesta oli pelottavampi kuin kuolema.
Tuntui, kuin olisin joutunut hylkäämään parhaan ystäväni. Sen ainoan, joka ymmärsi ja auttoi, kun maailma kävi liian raskaaksi.
Vuonna 2019 ensimmäinen vakava haimatulehdus repi sisuskalujani viikon ajan. Makasin thaimaalaisessa yksityissairaalassa enkä voinut ohittaa varoituslaukausta.
Lensin Suomeen ja vannoin lopettavani. Hukuttauduin töihin ja lukitsin itseni kotiin.
Kolmen kuukauden jälkeen uskottelin itselleni, että tilanne oli nollattu. Luulin olevani tarpeeksi vahva hallitsemaan tilannetta, vaikka olin juuri melkein kuollut.
Paluu kohtuukäyttäjäksi ei sujunut suunnitelmien mukaan. Kun hana aukesi uudelleen, syöksy oli hurjaa. Juominen muuttui entistäkin ankarammaksi ja mekaanisemmaksi.
Saatoin juoda pullollisen viinaa kesken työpäivän ja vaikuttaa vesiselvältä. Viinapääni oli kuin merirosvolla.
Miedot juomat jätin kokonaan väliin: tilasin tuplaviskiä ja huuhtelin sen alas triplavodkasoodalla.
Hauskanpidon kanssa juomisellani ei ollut mitään tekemistä. Tavoitteena oli mahdollisimman pitkä ja syvä blackout, eli täydellinen, musta tyhjyys. Join itseni tiedottomaan tilaan jokaisella juomakerralla.
En muistanut missä olen ollut ja kenen kanssa. Krapulat olivat karmeita.
Sisältä olin aivan romuna. Valvoin aamuyön tunnit tuijottaen kattoa ja miettien, milloin sisäelimeni lopullisesti pettävät.
Pelko, ahdistus ja viha muodostivat kehän, josta ei ollut ulospääsyä.
Halusin raittiutta enemmän kuin mitään muuta, mutta silti se tuntui lipuvan joka päivä kauemmaksi. Saatoin lopettaa juomisen aamulla, vain huomatakseni seisovani Alkon jonossa illalla.
En voinut ymmärtää, miksi aina vain jatkoin juomista.
Hain parhaani mukaan apua, mutta mikään ei tarttunut. Minnesota-hoitoon en uskaltanut, se tuntui liian lopulliselta. Uskottelin, että voisin taianomaisesti kesyttää viinan ja palata kohtuukäyttöön.
En voinut hyväksyä, ettei sellaista vaihtoehtoa ollut.
Toinen haimatulehdus iski noin vuosi ensimmäisen jälkeen. Aloin kouristella ja oksentaa kotona. Kipu oli niin sietämätöntä, ettei vaihtoehtoja ollut. Soitin itselleni ambulanssin ja viruin Tampereen Yliopistollisessa sairaalassa.
Kotiin päästyäni en lopettanut vaan kiristin tahtia. Kaksi viikkoa sairaalasta päästyäni istuin jälleen kapakassa.
Olin menettänyt toivoni enkä tiennyt mitä tehdä. Jatkoin juomista päivittäin, söin rauhoittavia ja kärsin nukkumattomuuden aiheuttamista harhoista. Elämä oli juomista ja oksentamista.
Juhannukseen 2021 mennessä olin lopullisen turta. Takana oli kuukausien putki, josta ei näyttänyt olevan ulospääsyä. Juhannuspäivän aamuna naapurimökissä keitettiin aamukahveja ja minä mölisin vadelmapuskassa.
Kolmas haimatulehdus löi koneet seis. Kroppani alkoi kerryttää nestettä niin, että näytin pullataikinalta. Hoitohenkilökunta puhui haiman kuoliosta.
Kun akuutein vaara oli väistynyt ja taas oli selvitty säihkähdyksellä, lääkäri seisoi vuoteeni vieressä: ”Tällä tahdilla et näe kolmekymppisiäsi.”
Olin 28-vuotias.
Kun minut lopulta kotiutettiin, hyppäsin taksiin TAYSin pihalta. Istuin takapenkillä ja katsoin ikkunasta ohi vilisevää kesäistä Tamperetta. En tuntenut sen suuremmin pelkoa, en vihaa, en edes helpotusta.
Olin niin totaalisen turta ja väsynyt.
Seuraavat päivät kuluivat horroksessa. Torkuin, näin sekavia unia ja yritin selvitä seuraavaan hetkeen. Mutta siinä pimeydessä, pelkojeni keskellä, jokin loksahti paikoilleen.
Ymmärsin, että olin viimein löytänyt pohjan, josta ei voinut enää kaivautua syvemmälle.
Kaikki itsepetos ja valheet oli nyt kulutettu loppuun. Tauot, kohtuukäyttö tai muut taikatemput eivät olleet enää vaihtoehtoja. Aloin etsiä toista ratkaisua, tekisin mitä tahansa välttääkseni saman hulluuden.
Alitajunta, olet väärässä
Lähestyin juomisen lopettamista uudesta kulmasta. En voinut ymmärtää yhtälöä: tiedostin tarkkaan, että alkoholi koituu turmiokseni, mutta silti ääni pään sisällä väitti sitkeästi, että viskipaukku ratkaisee suurimmatkin murheet.
Mikä se ääni oikein oli? Mikä kumma ylläpiti ajatusta, että olisi järkevää jatkaa etanolin juomista vahingoista piittaamatta?
Törmäsin Annie Gracen kirjaan ”This Naked Mind” ja ymmärsin jotain mullistavaa. Pääni sisällä tosiaan oli kaksi ääntä: tietoinen mieli halusi lopettaa, mutta alitajunta uskoi edelleen alkoholin hyötyihin.
Tätä kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi – tilaksi, jossa aivosi ovat samaan aikaan kahta eri mieltä. Se on kuin yrittäisi ajaa autoa painaen samaan aikaan kaasua ja jarrua. Lopputuloksena on varma katastrofi.
Tietoinen mieli ja alitajunta ovat kuin veljekset, joista alitajunta vetää lopulta aina pidemmän korren. Jos alitajuntasi ei sisäistä faktoja toiminnan turmiollisuudesta, tahdonvoima pettää ennen pitkää.
Alitajunta säätelee halujamme välittämättä siitä, minkälaista vahinkoa ne aiheuttavat.
Alitajuntani oli ehdollistettu uskomaan valheisiin, joita ympäristö meille syöttää:
Alkoholi rentouttaa. Alkoholi on hauskaa. Alkoholi lievittää ahdistusta. Kaikki juovat.
Ja paskat!
Ymmärsin, että kulttuurimme, viihdekoneisto ja alkoholifirmat myyvät meille kuvaa siitä, että tärpättien juominen on seksikästä ja välttämätöntä. Se on helvetillinen huijaus.
Alkoholi on huume pahimmasta päästä, eivätkä siitä aiheutuneet ongelmat johdu ihmisestä vain alkoholista itsestään.
Ymmärsin, etten tulisi koskaan onnistumaan tahdonvoimalla. Pystyäkseni lopettamaan minun piti saada oiottua tiedostamattomia uskomuksiani.
Oli saatava alitajuntani ymmärtämään, että alkoholiin liittyvä ”tieto” oli yksinkertaisesti väärää.
Menetelmä toimi. Tätä kirjoittaessani olen ollut selvänä neljä vuotta ja kuusi kuukautta. Kolmannen haimatulehduksen ja tätä seuranneiden oivallusten jälkeen en enää tarttunut pulloon.
En toistele itselleni olevani alkoholisti, en käy kokouksissa enkä haaveile kohtuukäyttämisestä. Voin hyvin osallistua illanviettoihin, enkä tunne jääväni mistään paitsi, vaikka en juo.
En juo, koska siihen ei ole tarvetta. Se identiteetti ei enää kuulu minulle.
Sain takaisin hallinnan elämästäni. Alkoholi ei hallitse ajatuksiani, se ei käy mielessäni edes vierailulla.
Suhtautumiseni alkoholiin on lähinnä etäinen. En pidä alkoholin hajusta, mausta, enkä siitä, miten näen sen vaikuttavan ihmisiin ympärilläni. Olen täysin vapaa alkoholista, niin fyysisesti kuin psyykkisesti.
Pelisi ei ole pelattu
Olen ylpeä omasta tarinastani. En häpeile tai salaile sitä. Uskon, että omien kokemusteni kautta voin auttaa muita oivaltamaan saman: alkoholi on helvetin iso huijaus.
Haluan sinun ymmärtävän, että juomisen lopettaminen on mahdollista ilman, että tunnet jääväsi mistään paitsi.
Jopa vuosien kovan ja tuhoisan ongelmajuomisen jälkeen alkoholin voi tiputtaa elämästään kuin huonon ihmissuhteen: kiitos, jatkan matkaani nyt ilman.
Jos tunnistat itsesi tästä tarinasta, muistutan sinua: pelisi ei ole pelattu.
Sinä et ole toivoton tapaus, vaikka juuri nyt siltä tuntuisi.
Minä pystyin väistämään väistämättömän ja rakentamaan elämäni uudestaan. Sinäkin pystyt.
Ja sinulle, joka et ole vielä sukeltanut täydelliseen pimeyteen: älä jää odottamaan. Tätä peliä ei kannata pelata kovin pitkälle, ennen kuin muutat suuntaasi. Pysäytä kierre nyt, ennen kuin joku lapioi arkullesi santaa.
Muutos vaatii strategian. Siinä voin auttaa sinua.
— Tuomas
