Juhannuspäivä lävähti eteeni harmaana kuin peltiseinä. Makasin kesämökin heinikossa ja pelkäsin. Tuntui kuin joku olisi painanut silitysraudalla vatsaani. Hävetti.
Olin ottanut varaslähdön keskikesän juhlaan ja takana oli viiden päivän ränni. Muut kömpivät juhannusaamun sarastaessa nukkumaan ja minä jatkoin minttuviinapulloni kanssa.
Olin pelännyt humalaisen lentoni katkeamista ja nyt koitti mahalasku. Poistuin juhlista taas sireenit soiden ja pelkäsin kuolemaa.
Ensihoitajan kirjaus juhannuspäivältä 2021:
”28-vuotias mies, alkopankreatiitteja on ollut kahdesti, viimeksi kolme kuukautta sitten. Raju alkoholinkäyttö jatkuu. Tänään aamulla herännyt kovaan kipuun, ambulanssi potilaan luona klo 9.24. Potilas kivulias ja puhaltaa 1.9 promillea.”
Nousuhumala, ensirakkauteni
Olin nuorena ehtiväinen ja asiat olivat mallillaan. Minulla on aina ollut paljon ystäviä, olen ollut ahkera ja pärjännyt mihin olen ryhtynyt. Olin mukana Valkeakosken nuorisopolitiikassa ja harrastin musiikkia.
Ensimmäisen humalani otin Naakan yläasteen pihalla mopoikäisenä. Puolen litran Karhu kolahti päähän tammikuisessa pakkasillassa. Nousuhumala pyyhkäisi nuoren miehen estot ja tunsin olevani niin paljon enemmän, selvää versiotani isompi. En pelännyt.
Nousuhumalasta tuli ensirakkauteni. En pelännyt tarttua pulloon saadakseni supervoimat uudelleen. Pian nuoruuteni aktiviteetteihin liittyi tavalla tai toisella viina ja kaveriporukkani muovautuivat sen mukaisiksi. En hengannut niiden kanssa, jotka eivät ymmärtäneet ryyppäämisen autuutta.
Täysi-ikäistyttyäni olin Valkeakosken baareissa tuttu näky ja varmaa juomaseuraa. Minä vaadin viimeistä kierrosta, kun pilkku jo paljasti tanssilattian natsat ja sirpaleet. Petri Nygårdin keikalla suupielestäni valui oksennusta ja minä ulvoin, että ”lempijuoma, no vittu ilmanen”.
Omaan asuntoon muutettuani meno kiihtyi. Tarjoilijan tienestit eivät riittäneet railakkaaseen elämänmenooni, joten paikkailin tilannetta luottokorteilla ja kulutusluotoilla. Kaksikymmenvuotiaaksi olin onnistunut tärvelemään talouttani pahanpäiväisesti. Vakuudettomia lainoja oli kertynyt kasapäin.
Hain töihin Tampereelle avattavaan uutuusravintolaan. Sain paikan ja aloin viettää aikaani Hämeenkadun kuppiloissa. Heräsin milloin mistäkin ja seurasin kuin etäältä ulosotossa muhivaa kymppitonnien pottia. Ei siinä joutanut märehtiä, kun piti juoda kaljaa.
Parin Tampereella vietetyn vuoden jälkeen tilanne oli niin sotkuinen, että seinä tuli vastaan. Vuokrat oli maksamatta ja työpaikka menetetty.
Muutin 24-vuotiaana ensin Tallinnaan ja sieltä vuoden kuluttua Maltalle. Pettymys oli suuri, kun viinapiru löysi myös perille. Ja pian oli entistä isompi piru merrassa, kun Välimeren auringon alta löysin monta samankaltaista pakenijaa.
Työelämässä pistin parastani. Etenin tehokkaasti työtehtävästä toiseen ja Alle vuosi Maltalle muuton jälkeen perustin SEO-sisältöalan yrityksen. Tienasin kymppitonnin kuussa ja viina virtasi. Raha tarjosi lisää köyttä itseni hirttämiseksi.
Kun Maltalla meno alkoi yltyä hengenvaaralliseksi, pakkasin kamani ja lähdin kiertämään maailmaa.
Ongelmajuominen on juopoille
Juureni ovat kasvaneet kosteassa mullassa, eikä alkoholismi ollut minulle vieras ilmiö. Käsitin jo nuorena, että suhteeni alkoholiin oli kehittymässä karmivaan suuntaan. Mutta koska en saanut tilannetta hallintaan, mieleni taipui äärimmilleen hiottuun itsepetokseen.
Perustelin juomista loogisilla selityksillä: olin hyvä työssäni ja tienasin paljon. Kyllä kännissä saa olla, kun on rikas. Pidin itseäni myös aivan liian älykkäänä perinteiseksi alkoholistiksi. Minä olin menestyvä asiantuntija, en mikään säälittävä katuojan rähjä.
Ymmärsin paperilla täyttäväni addiktin tunnusmerkit, mutta pidin itseäni poikkeustapauksena. Juuri minun kohdallani juominen ei varmasti olisi heikkoutta, vaan polttoainetta ja palkinto tuotteliaasta työstä. Ongelmajuominen oli juoppojen ongelma.
Vietin paljon aikaa Aasiassa, missä reseptilääkkeet olivat helposti saatavilla. En nähnyt ongelmaa siinä, että terävöitin työntekoani ADHD-lääkkeillä ja tasoittelin krapulaani morfiinilla. Päivittäisellä sekoituksellani olisi tappaa sukupuuttoon nisäkäslajin, mutta minä edelleen mietin, että pitääkin olla tarkkana ettei tule näiden kanssa ongelmaa. Kun on sitä perinnöllistä alttiuttakin.
Mielestäni oli oikeutettua lääkitä suunnatonta ahdistustani alkoholilla. Uhriuduin ajattelemaan, etten tietenkään joisi näin paljoa, jos maailma ympärilläni ei olisi niin sietämätön ja muut ihmiset niin helvetin hankalia.
Kun sain juomisestani huomautuksia lähimmiltä ystäviltäni, olin tilanteesta korostetun rehellinen. Myönsin minulla olevan ongelma ja pääsääntöisesti keskustelut tyssäsivät siihen. Olin valmis sanomaan oikeat sanat päästäkseni hankalista keskusteluista. Käytin myöntämistä hiljennyskeinona.
Kierre kesti vielä vuosia
Tiesin alkoholin tappavan minut, mutta ajatus lopettamisesta oli pelottavampi. Tuntui kuin olisin joutunut hylkäämään parhaan ystäväni – sen ainoan, joka ymmärsi ja auttoi, kun maailma kävi liian raskaaksi.
Keväällä 2019 ensimmäinen vakava haimatulehdus repi sisuskalujani puolivuotisen ryyppyputken päätteeksi. Makasin thaimaalaisessa yksityissairaalassa enkä voinut ohittaa varoituslaukausta.
Lensin Suomeen ja vannoin lopettavani. Hukuttauduin töihin ja lukitsin itseni kotiin. Kolmen kuukauden raittiuden jälkeen olin varma, että tilanne oli nollattu. Uskoin olevani tarpeeksi vahva hallitsemaan tilannetta, vaikka oli melkein henki mennyt.
Paluu kohtuukäyttäjäksi ei sujunut suunnitelmien mukaan. Hana aukesi ja syöksy oli hurjaa. Juominen muuttui mekaanisemmaksi. Saatoin juoda pullollisen viinaa kesken työpäivän ja vaikuttaa vesiselvältä. Viinapääni oli kuin merirosvolla.
Miedot juomat jätin kokonaan väliin: tilasin tuplaviskiä ja huuhtelin sen alas triplavodkasoodalla. Hauskanpidon kanssa juomisellani ei ollut enää mitään tekemistä. Tavoitteena oli vain mahdollisimman pitkä, syvä ja musta tyhjyys.
Join itseni tiedottomaan tilaan jokaisella juomakerralla. En muistanut missä olen ollut ja kenen kanssa. Krapulat olivat karmeita ja henkisesti olin aivan romuna. Valvoin aamuyön tunnit miettien, milloin sisäelimeni pettävät. Yritin roikkua kiinni ajatuksessa uudesta viisaammasta aamusta, minun aamuni tuntuivat tyhmenevän eksponentiaalisesti.
Ajoittain skarppasin ja tunsin oloni hyväksi. Sitten viinahulluus taas iski ja Mörrin perseeseen katosivat kauniit ajatukset sekä rahat. Pelko, ahdistus ja viha muodostivat kehän, josta ei ollut ulospääsyä.
Halusin lopettamista enemmän kuin mitään, mutta silti se lipui joka päivä kauemmaksi. Saatoin lopettaa juomisen aamulla, vain huomatakseni seisovani Alkon jonossa illalla. Tunsin oloni sekopäiseksi. En voinut ymmärtää, miksi aina vain jatkoin juomista.
Yritin hakea parhaani mukaan apua, mutta mikään ei tarttunut. Minnesota-hoitoon en uskaltanut, se tuntui liian lopulliselta. Yksityislääkäriltä anelin antabus-kuuria, sitä saamatta.
Kaiken aikaa sitkeästi uskottelin voivani taianomaisesti kesyttää viinan ja palata kohtuukäyttöön. En voinut hyväksyä, ettei sellaista vaihtoehtoa ollut.
Toinen haimatulehdus iski noin vuosi ensimmäisen jälkeen. Aloin oksentaa taukoamatta ja kipu oli sietämätöntä. Soitin itselleni ambulanssin ja viruin Tampereen Yliopistollisessa sairaalassa.
Kotiin päästyäni en lopettanut, vaan kiristin tahtia. Lääkäri oli kehottanut vähentämään juomista, minkä tulkitsin lupana juoda ainakin vähän. Istuin baarissa juomassa pohtimassa juomisen vähentämistä.
Alamäki oli hurjaa. Jatkoin päivittäistä juomista, popsin pillereitä ja kärsin unettomuuden aiheuttamista harhoista. Olin menettänyt toivoni enkä tiennyt mitä tehdä. Elämä oli juomista ja oksentamista.
Juhannukseen 2021 mennessä olin aivan finaalissa. Takana oli kuukausien putki, josta ei näyttänyt olevan ulospääsyä. Juhannuspäivän aamuna naapurimökissä keitettiin aamukahveja ja minä mölisin vadelmapuskassa.
Haimatulehdus toivotti itsensä tervetulleeksi kolmannen kerran. Kroppani kerrytti nestettä ja pääni oli kuin pullataikinaa. Vereni trombosyytit laskivat ja nenästäni valui jatkuvasti verta. Kivut olivat karmivat ja tilanne vaikutti kaikkiaan pahalta.
Selvisin kuitenkin jälleen säikähdyksellä. Osastojakson päätteeksi lääkäri totesi, että: ”tällä tahdilla et näe kolmekymppisiäsi.” Olin 28-vuotias.
Kun minut kotiutettiin, hyppäsin taksiin TAYSin pihalta. Istuin takapenkillä ja katsoin kesäistä Tamperetta. En tuntenut sen suuremmin pelkoa, en vihaa, en edes helpotusta. Olin totaalisen turta ja väsynyt, kaikkeen.
Seuraavat päivät kuluivat kuin horroksessa, enkä juuri muista niistä. Torkuin, näin sekavia unia ja yritin selvitä seuraavaan hetkeen. Mutta siinä pimeydessä, pelkojeni keskellä, jokin loksahti paikoilleen.
Olin nimittäin viimein löytänyt sen pohjan, josta ei voinut enää kaivautua syvemmälle. Itsepetos ja valheet oli nyt kulutettu loppuun. Tauot, kohtuukäyttö tai muut taikatemput eivät olleet enää vaihtoehtoja. Nyt se oli saatana loppu.
Viinalle perso alitajuntani
Pohdin suhdettani alkoholiin, yhtälö oli niin kovin kummallinen: tiedostin alkoholin koituvan turmiokseni, mutta silti tukeuduin alkoholiin lähes joka tilanteessa. Miksi jatkoin etanolin juomista vaikka henki menisi?
Luin alkoholismia käsittelevää kirjallisuutta, ja erityisesti Annie Gracen kirjan ”This Naked Mind” luettuani silmäni avautuivat. Pääni sisällä tosiaan oli kaksi ääntä: tietoinen mieli halusi lopettaa, mutta alitajuntani oli pahimman luokan alkoholisti.
Esimerkiksi Suomen psykologinen instituutti selittää alitajunnan näin:
”Tiedostamaton mieli (eli alitajunta) on aivojemme osa, joka käsittelee informaatiota ja ohjaa toimintaamme ilman tietoista huomiota. Se hallitsee rutiineja, tallentaa muistoja ja säätelee autonomisia toimintoja. Psykologiassa tiedostamattoman tiedetään vaikuttavan merkittävästi valintoihimme ja tunteisiimme.”
Tietoinen mieli on se, joka kuuntelee lääkärin saarnaukset, painii ulosottovelkojen kanssa ja yrittää pitää kulisseja pystyssä. Tiedostamaton mieli taas hallitsee halujamme, rutiinejamme ja tunteitamme – ja se vähät välittää, minkälaista tuhoa ympärilleen kylvää.
Miksi tiedostamattomasta mielestäni sitten oli tullut tällainen viinasieppo? Syyllisten lista on loputtoman pitkä.
Mielemme uskovat alkoholiin kuin jumalaan, sillä se integroidaan osaksi meitä jo lapsesta lähtien. Suomalainen kulttuuri, alkoholiyhtiöt sekä viihdeteollisuus syöttävät meille samaa eeposta kehdosta hautaan: Alkoholi rentouttaa. Juominen on hauskaa. Alkoholi lievittää ahdistusta. Kaikki juovat.
Meidät aivopestään uskomaan, että elämä ilman etanolia olisi tylsää ja vajavaista. Ja mikäli et saa tätä myrkkyä pidettyä hanskassa, vika on sinussa.
Paskapuhetta! Totuus on täysin päinvastainen. Alkoholi on kovan luokan huume, jonka kanssa ei käydä kauppaa. Mitä enemmän alkoholia juot, sitä enemmän aivosi sitä vaativat.
On absurdia, että ihmiset, joiden aivot ovat jo ylittäneet riippuvuuden rajapyykin, yrittävät sitkeästi palata kohtuukäyttöön. Tuhoon tuomittua ja ajanhaaskausta.
Pystyäkseni lopettamaan minun piti saada oiottua tiedostamattomia uskomuksiani. Pelkästään ”järjen ääntä” kuuntelemalla ja tahdonvoimalla alkoholin käytön lopettaminen ei ikinä onnistuisi. Oli saatava alitajuntani ymmärtämään, että alkoholiin liittyvät uskomukset olivat yksinkertaisesti vääriä.
Lähestymistapa toimi. Tätä kirjoittaessani olen ollut juomatta viisi vuotta. Kolmannen haimatulehduksen ja tätä seuranneiden oivallusten jälkeen en enää tarttunut pulloon.
En toistele itselleni olevani alkoholisti, en käy kokouksissa enkä haaveile kohtuukäyttämisestä. Voin hyvin osallistua illanviettoihin, enkä tunne jääväni mistään paitsi, vaikka en juo.
En juo, koska siihen ei ole tarvetta. Se identiteetti ei enää kuulu minulle. Sain takaisin hallinnan elämästäni. Alkoholi ei hallitse ajatuksiani, se ei käy mielessäni edes vierailulla. Olen täysin vapaa alkoholista, niin fyysisesti kuin henkisesti.
Pelisi ei ole pelattu
Olen ylpeä omasta tarinastani. En häpeile tai salaile sitä. Uskon, että omien kokemusteni kautta voin auttaa muita oivaltamaan saman: alkoholi on helvetin iso huijaus.
Haluan sinun ymmärtävän, että juomisen lopettaminen on mahdollista ilman, että tunnet jääväsi mistään paitsi.
Vielä vuosien kovan ja tuhoisan ongelmajuomisen jälkeen alkoholin voi tiputtaa elämästään kuin huonon ihmissuhteen: kiitos, jatkan matkaani nyt ilman. Se vaatii paljon, mutta se on täysin mahdollista.
Jos tunnistat itsesi tästä tarinasta, muistutan sinua: pelisi ei ole pelattu.
Sinä et ole toivoton tapaus, vaikka juuri nyt siltä tuntuisi.
Minä pystyin väistämään väistämättömän ja rakentamaan elämäni uudestaan. Sinäkin pystyt.
Ja sinulle, joka et ole vielä sukeltanut täydelliseen pimeyteen: älä jää odottamaan. Tätä peliä ei kannata pelata kovin pitkälle, ennen kuin muutat suuntaasi. Pysäytä kierre nyt, ennen kuin joku lapioi arkullesi santaa.
Muutos vaatii suunnitelman. Siinä voin auttaa sinua.
— Tuomas
PS, käy klikkaamassa uutiskirjeeni tilaajalistalle täältä.
